21.1.2014

Ei niin hauskaa kuin väittävät

Eilen alkoi harjoittelu uudessa työpaikassa. Omasta mielestäni en mitenkään liikaa jännittänyt tai stressannut, koska jotenkin elän aina siinä uskossa, että kaikki järjestyy ja kaikki menee hyvin. Tai niin haluan aina uskoa. (toistanko mä itseäni...)

Ensimmäisen päivän päätteeksi, kotiin päästyäni istahdin sängylle ja aloin vain itkeä. Minä. Itkeä. Asia mitä muut ei tuu koskaan näkemään ja näin ollen ehkä uskomaankaan. Mutta näin kävi.
Mietin, että mikä mulla nyt on, miksi mä itken? Eihän mulle tapahtunut edes mitään.
Mä tulin siihen tulokseen, että mä olin vain henkisesti niin maahan lyöty, ettei voinut kuin itkeä.


Päivä alkoi hyvin, pomo esitteli paikkoja ja sitä puolta missä olisin tekemässä hommia. Kyseessä on siis isohko tavaratalo ja työntekijöitäkin monta. Kierrosta tehdessä oli yksi muu työntekijä juuri hyllyllä hääräämässä ja pomo sitten siinä esitteli minut hänelle. Pienen viiveen jälkeen työntekijä kääntyi katsomaan meihin päin ja oli tyyliin "jaa". Ei esitellyt itseään eikä kyllä tervehtinytkään. Jäi hieman outo olo, mutta en antanut sen häiritä.

Sitten pomo antoikin jo minulle ohjeita mitä voisin alkaa tekemään ja jätti minut sitten työn touhuun.
Siellä täällä näkyi aina joku toinen työntekijä, mutta kukaan ei vahingossakaan tullut millään tavalla esittäytymään tai tervehtimään tai edes utelemaan, että kuka olen ja mistä olen sinne tupsahtanut. Ei mitään.

Viimeisiä tunteja kohti jatkoin hyllyjen järjestelyä ja siivoilua ja edelleenkään, ei kukaan ollut tullut sanaakaan sanomaan, ja siinä vaiheessa huomasin, ettei pomokaan ollut tullut katsomaan mitä olin saanut aikaan tai tiedustelemaan että kuinka sujuu. Tuntui vaan niin....oudolta se koko päivä. Mä näin muutaman työntekijän siellä täällä, kaikki tekemässä omia juttujaan ja mä olin siellä niin kun mua ei oliskaan. Pelkkää ilmaa, ainakin siltä se vaikutti. Tuli kyllä kamalan kylmä, ankea ja pieni olo ja jopa yksinäinen. Mä en tunne sieltä ketään ja kukaan ei ainakaan oo aikeissa tehdä tuttavuutta. Musta tuntu kuin mut olis jätetty sinne vain heitteille. Mä olin ekaa päivää uudessa paikassa, mä olisin kyllä voinut haluta jonkinlaista "tervetuloa tänne harjoittelemaan"- asennetta, missä mä olisin edes tuntenut itseni tervetulleeksi.

Ja päivän mittaan mä aloin huomata, ettei pomokaan ollut mulle ihan kaikkea tärkeitä juttuja kertonut tai näyttänyt. Mun täyty ite olla silmänä ja korvana ja oppia vähän itsenäisesti joitain asioita, tuli sellainen vitun tyhmä olo. Asiat jotka pitäis ensimmäisenä kertoa uudelle harjoittelijalle jätettiin kertomatta, mutta sitte saatettiin kertoa asioita jotka ei ainakaan tällä hetkellä vaikuta muhun. Tuntu että mut haluttiin saada näyttämään typerältä, vaikka uskon ettei pomo tahallaan jättänyt asiota sanomatta. On vain niin paljon kerrottavaa, mutta jaksan ihmetellä miten voi unohtaa joitain ihan perus juttujen näyttämistä tai kertomista.
Siellä on montaa sorttia ovia ja kaikissa erilaisia avausmekanismeja ja mulle ei edes kerrottu että miten niitä auotaan. Ja mun täytyy kuitenkin joka päivä niistä ovista kulkea. Tyhmä olo. Vitun tyhmä olo. Toinen asia olisi voinut olla se, ettei minulle sanallakaan kerrottu siitä että suurimmassa osassa ovia on hälytykset vartialle, jos niitä ei aukaise oikein. En ainakaan tietääkseni laukaissut hälytyksiä, mutta luulisi että nämä on niitä juttuja jotka kerrotaan heti ettei tule turhia hälytyksiä.

Moni saattaa miettiä, että mikset kysy jos et tiedä. Tottakai kysyn, mutta musta tuntuu tyhmältä kysyä niin yksinkertasia juttuja jotka olis voitu näyttää mulle heti kun sinne tulin ja mulle paikkoja esiteltiin.

Eka päivä oli mulle vaan henkisesti rankka. Toki niin sanotaan aina, että aluksi kaikki tuntuu henkisesti rankalta uusissa paikoissa, mutta kyllä se siitä. En kuitenkaan täysin allekirjoita tätä väittämää... miksei mulla sitten ole ollut näin "henkisesti raskasta" muissa paikoissa? Miksei?!
Ehkä juuri sen takia on viä rankempaa kun en tunne ketään ja vaikuttaa siltä ettei ketään kiinnosta. Se yksinäisyyden tunne. Ei ketään kenen puoleen kääntyä ja joka olis avoimin mielin heti sanomassa, että kysy vain heti jos et tiedä jotain ja vaikka ekana päivänä olisi melkein kädestä pitäen näyttänyt jotakin juttuja miten siellä toimitaan. Ei jälleen kerran tulisi tyhmä olo siitä että teenkö mä nyt oikein. Toki pomo sanoi heti että kysyä häneltä jos ei tiedä jotain, mutta ei hän ole myymälän puolella puoliakaan ajasta, vaan toimistossaan ja joskus vielä muualla. Lähdenkö mä ettimään sitä toiseen päähän myymälää, varasto puolelta enkä edes löydä sitä. Lähinnä tarkoitin, että muut työntekijät olisivat vähän avoimemmin liikkeellä niin, että tulee sellainen olo että heiltäkin voisi kysyä ja pyytää apua.

 Kai ne kaikki negatiiviset asiat sit tuli vai yhteen kotia päästyä. Janneki oli lähteny sillä aikaa taas viikoksi pois ja mä tajusin että mä olin yksin kotonaki. Mä en ikinä olisi uskonu, kuinka paljo mä olisin tarvinnu sitä nyt just täällä. Mä olisin saanu sille purkaa tuntojani ja ehkä mä olisin välttyny totaaliselta henkiseltä romahdukselta. Viikko ennen kuin tää harjoittelu alko mä näin melkein joka yö aika ahdistavia unia, 3-4 kertaa näin jopa unta että myöhästyn ekana päivänä juurikin tuolta töistä ja ahdisti vain lisää. Ehkä mä en tajunnu miten ahdistunu ja stressaantunu mä alitajuntaisesti oikeasti olin koko uudesta harjottelupaikasta ja se sit purkautu näin kaikkien turhautumisen ja vittuuntumisen ohella.

Koko loppupäivä kotona meni vain itkuisena ja ankealla mielin. Ikinä mulla ei oo ollu tällasta tunnetta uusista paikoista, näissä harjoittelu paikoissakin ja muissa missä olen ollut. Aloin vain uskotella itselleni, että ei mun tarvi siellä kauaa olla ja että toivottavasti mä pääsen sieltä pian pois. Sellanen olo että ahdisti jo ajatella seuraavaa työpäivää, jos se menis samoissa merkeissä. Mä en vain pystyisi, enkä haluaisi, eikä mun mielenterveys kestäisi. Tajutessa että mun tulee olla siä viä 2 kuukautta, mun tekis mieli vain pikakelata koko se aika.


Tänään oli toki hieman parempi päivä, muutama jopa jutteli ja muutamat esittäyty ja kahden kanssa tein vähän hommiakin. En tullut tänään itkien kotia, mutta ei mulla sen hauskempaa siellä nytkään ollut. Joku radikaali shokki sille, että edellisessä paikassa oli niin huippu porukka, lämmin ja tervetullu olo ja se yhteishenki niin hyvä että kaikki oli aina hymyssä suin ja monesti munki ohi kulkiessa vaan huikkasivat et kuinka sujuu ja perään hyvähyvä. Se että joku edes huomaa että sä oot siellä ja kiinnostaa että siellä pärjää itsekseen.

Olipas avautuminen, harvemmin mitään näinkää henk.kohtasia juttuja kirjottelen, mutta nyt on pakko purkaa jonnekkin.

Varmaan muutaman viikon päästä nauran jo tälle avautumiselle ja pidän itteäni tyhmänä kun edes annan itteni ajatella näin.
Ei voi sanoa kuin että toivottavasti nauran. Toivottavasti.

5 kommenttia:

  1. Kauheasti tsemppiä sinne :c < 3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aww kiitos paljon! Toivon että tämän viikon jälkeen alkaa jo hellittämään, koska jos ei...tulee olemaan aika pitkät 2kk..

      Poista
  2. Ooo ;(( Mä niin tiedän tän tunteen.. Niin veemäistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon kai tyhmä, kun kuvittelen että ihmisillä olisi sen verran sosiaalisia taitoja, että voisi edes tervehtiä ja edes yrittää olla ystävällinen muille. Jotenkin huolestuttavaa, kun kyseessä on kuitenkin asiakspalvelutyö... miten voi olla sellaisessa työssä jos ei voi edes työkavereita tervehtiä.

      Itsellä kans ollut muutamaan otteeseen vähän samanlaisia tapauksia. Kummatkaan eivät kestäneet päiviä, viikkoja tai edes kuukausia vaan toinen muutaman vuoden ja toinen vajaan vuoden. Sellaisessa paikassa missä ilmapiiri on vaan kireä ja kaikki katsoo toisiaan kieroon.. ei ole kuin ahdistusta ja epämukavuutta. Ei sellaisessa voi viihtyä tai jaksaa olla ja se on pitemmän päälle henkisesti raskasta ja itsellä se vaikutti jo fyysisellä puolellakin, aloin sairastelemaan paljon enemmän kuin ennen.

      Kun edellisestä pääsin eroon tuntui kuin olisi voinut hengittää taas vapaasti ja päätin ettei mun tarvi kestää sellasta paskaa enkä halua enää koskaan sellaseen tilanteeseen missä pitää tuntea itsensä niin ulkopuoliseksi ja epämukavaksi.

      Niin ku kirjotin, toivon et siellä hieman muuttuu nää jutut ja asiat alkais rullaamaan.

      Poista
    2. Aivan! Eikä sellaisessa paikassa kyllä tarvikkaan kestää olla :) Joko on lähteny rulllaaan?

      Poista